Yksi 2010-luvun muotitermeistä on ’self-care’. Sillä tarkoitetaan itsestään huolehtimista. Maailmassa ja ajassa, jossa työn kuormittavuus korostuu, ihmisiä muistutetaan huolehtimaan myös itsestään, mutta self-care saattaa johtaa myös harhaan, pohdiskelee median ja kulttuurin sekatyöläinen Maryan Abdulkarim.
Vanhan kansan sanonta kuuluu työ tekijäänsä kiittää. Työn merkityksellisyyden korostuessa ja nimenomaan kiireen tunteen vahvistuessa pohdin, kiittääkö sittenkään. Vai onko kiitoksena jatkuva nuorallatanssi loppuunpalamisen uhan yllä?
Työttömyys ja työllisyyden lisääminen ovat olleet kestoaiheita erityisesti politiikassa, koska ne ovat yhteiskuntaan ja sen toimintakykyyn vaikuttavia seikkoja. Työllisyyden lisäämisellä säilytämme hyvinvointivaltion ja sen palvelut. Huoli tulevaisuudesta leijuu keskustelujen yllä.
Mitä itse työ sitten pitää sisällään? Millaisissa olosuhteissa työtä tehdään, ja mikä on työn rooli yksilön elämässä 2020-luvun yhteiskunnassa? Näihin kaipaan itse vastauksia enemmän keskustelua ja pohdintaa yhteiskunnassa.
Yksi ajatus on se, että työ mahdollistaa toimeentulon ja sitä kautta sujuvan arjen ja mielekkään vapaa-ajan itselle ja mahdollisille huollettaville. Työikäinen ja -kykyinen väestö turvaa yhteiskunnan hyvinvointipalvelut.
Self-care saattaa johtaa harhakuviin, jos sen keskiössä on työ, joka on lähtökohtaisesti stressaava ja vaativa.
Työ ei tekemällä lopu, kuten vanha sanonta kuuluu, mutta ihminen palaa loppuun, mikäli odotukset yksilöltä ylittävät sen, mikä on inhimillisesti mahdollista ja kestävää. Ihminen ei ole hyödyke, ja kun työn nimissä ihmisiä sommitellaan hyödykkeiden rooliin, syntyy tilanteita, joissa työkyky heikkenee. Talouskielelle käännettynä, tuottavuus sen mukana.
2010-luvun yksi muotitermi on ollut maailmalta Suomeenkin rantautunut ’self-care’. Sillä tarkoitetaan itsestään huolehtimista. Maailmassa ja ajassa, jossa työn kuormittavuus korostuu, ihmisiä muistutetaan huolehtimaan myös itsestään. Self-care saattaa johtaa harhakuviin, jos sen keskiössä on työ, joka on lähtökohtaisesti stressaava ja vaativa. Siinä ikään kuin otetaan annettuna se, että osa työelämää on jatkuvaa stressiä ja alati kasvavaa paineensietokykyä. Se antaa luvan ylläpitää tahtia, joka ei pitkällä aikavälillä ole kestävää eikä tue yksilön hyvinvointia.
Self-care tuntuu ohjaavan yksilöä pois yhteisöstä, huolehtimaan vain yksin itsestään.
Keskustelut työelämästä ja kiireen normalisointi luovat työn ympärille ilmapiirin, joka johtaa ajatteluun, että tätä se nyt vaan on meille kaikille. Eikä meille jää aikaa kyseenalaistaa sitä, että tarvitseeko sen kuitenkaan olla niin. Self-care tuntuu myös ohjaavan yksilöä pois yhteisöstä, huolehtimaan yksin itsestään ja palamaan sorvin äärelle valmiina tekemään taas töitä.
Siinä missä self-caren viesti itsestään huolehtimisesta on ajankohtainen ja tärkeä, on myös yhtä tärkeää mahdollistaa työnteko tavoilla, joka ei edellytä haikailua self-caren rutiinien äärelle.
Työ on tärkeää ja yhteiskunnan palvelujen turvaaminen työllisyyden tasoa ylläpitämällä mahdollistaa arjen myös sellaisille, joille työnteko ei ole mahdollista. Työn tavoitteena lienee kuitenkin mahdollistaa elämänlaadun paraneminen yhteiskunnassa eikä yksinomaan talouskasvu.
Maryan Abdulkarim on sosiologian opiskelija Helsingin yliopistossa sekä kulttuurin ja median sekatyöläinen.